Pipo

Tykkään lastenvaatteista, hyvistä ja hauskan näköisistä. Meillä kierrätetään paljon, vaatetta tulee serkkuloista, serkkulan serkkulasta, ystäväperheiltä, kirppareilta ja huuto.netistä. Vaatetta myös lähtee ystäville, kirpparille ja huutikseen. Ainoastaan esikoisen kohdalla joudun kiristelemään hampaitani ja etsimään kivoja vaatteita enimmäkseen kaupoista. Harvoin löydän.

Nyt pipoon. Keskimmäinen tarvitsi uuden ja lämpimän mössykän. Tämä ei sitten suinkaan ole mainos vaan hatunnosto Geggamojalle, joka on kekannut päähänsopivimman pipon ikinä. Pipot ovat tukevaa, mutta pehmeää, kaksinkertaista trikoota ja malliltaan töttöröö. Ne näyttävät hauskalta päässä ja suojaavat korvia sekä pysyvät kuosissaan pesun jälkeen. Näistä on tarjolla aina oikea väri ja tasaista raitaa. Esikoinen päätyi puna-harmaaraitaiseen. Tahtoo samanlaisen, musta-harmaana!

Juu, juu, tällaisen varmasti ompelisi itsekin, jos osaisi. Mä en osaa.

Makeita rakeita

Olen tuntenut vähän huonoa omaatuntoa tämän päiväisestä ulkoilumattomuudesta.
Aurinko on paistanut kauniisti ja kutsuvasti, mutta aina ei jaksa.

Kävimme sentään uimahallissa. Ai, ai saunan lämpöä ja yhdessäoloa. Mikä siinäkin on, että uimahalliin lähteminen ottaa aina niin koville, vaikka siellä on oikeasti kivaa ja olo on jälkeenpäin tyytyväinen ja rentoutunut?

Lopun päivää ollaankin sitten leivottu, ensin aamulla teeleipiä ja iltapäivällä korvapuusteja. Keskimmäinen on jo aika kätevä pikku paakari! Pikkumies on selvästi kasvanut kesän aikana, koska essu näyttää kutistuneen. Minullapa onkin huuto.netissä essukontakti. Sinne siis taas valitsemaan parasta kuosia...

Pullien noustessa alkoi sataa vettä ja heti perään rakeita. Koiranilma vapautti minut ulkoiluvelvotteista. Pikkumieskin sanoi: "Nyt on helpompi keskittyä leipomiseen."

Soitin äitilleni siinä pullien paistamisen lomassa ja yhtäkkiä tuli harmitus siitä, että hän on niin kaukana ettei voi piipahtaa nisukahville.

Lokaa

Lokakuu tuntuu ja näyttää niin kovin lokakuulta nyt.
Koitan rämpiä sen yli.

Pieni ja hento

Kävellen

Työpäivän jälkeen ajoinkin auton kotipihaan ja kävelin hakemaan pikkuväen iltapäiväkerhosta ja päiväkodista.

Kävelimme kivien ja kantojen kautta, leikimme vähän vuorenpeikkoa, löysimme karahkalinnun, jota ei voinutkaan jättää metsään. Näimme kavereita ja karvarouskuja. Yksi meistä osui koirankakkaan, mutta se oli kaikkea muuta kuin kivaa ja rentouttavaa.

Joskus on näköjään tervettä poiketa rutiinista ja unohtaa kiire. Sain punaiset posket ja tunnin keskimmäisen ja pikkumiehen seurassa.
Joskus on pakko uhmata kiirettä ettei muutu harmaaksi ja vihaiseksi.

Aurinko pysytteli pilvien edessä koko päivän, hyvä Arska!!!
Ootko muuten huomannut, että taivaalla näkyy jo tähtiä?

Kaupunki

Aurinko paistoi, mutta me emme menneet metsään. Oho!
Me menimme kaupunkiin, joka täytti 232 vuotta.

Tehtaanpiippujen ja punaisien tiilien kaupunki.
Museokaupunki.
Näkötornikaupunki.
Järvien ja kosken kaupunki.
Kotikaupunki.

Museokeskus Vapriikin luonnontieteellinen museo on pieni, mutta ei ollenkaan pöllömpi.
Leikin aika -näyttelyn kuvista tuli vinkeän värisiä.
Punertava kuva 60-luvun lelulaatikosta on osoitettu siskolleni ja veljelleni, siellä on varmaan jotain tuttua.
Kenkämuseossa minua viehättää eniten näyttelyvitriinien taustatapetit.

Kuvia napsittu mm. täältä



Puista

Meidän pihassa

lehdet leikkivät tuulessa,

lapset leikkivät puussa.

En tiennyt ennen eilistä, että matojen maanpinnalle jättämät multakakkareet tuntuvat ihan muovailuvahalta. Nyt tiedän, koska esikoiseni kertoi.