Ei koskaan enää

Tuo isoin leikkisi parhaan kaverinsa kanssa aamusta iltaan, piirtäisi lokin tai puussa roikkuvan laiskiaisen, lukisi sitten Aku Ankkaa tai Lemmikkiä illasta aamuun. Hän söisi jossain välissä katkarapuja ja juustosarvia, joisi päälle kevytmaitoa.

Keskimmäinen ei söisi kyllä rapuja, ei. Hän pistelisi lusikalla hilloa - ihan sama mitä hilloa, lusikalla suoraan purkista, seisoisi vähän päällään, pelaisi poikien kanssa jalkapalloa, kuuntelisi musiikkia, hukkaisi puhelimen laturin ja söisi hiukan lisää hilloa ja ehkä muutaman lätynkin.

Kuopus kaivaisi kaapista muroja ja korppuja, huuhtelisi ne vissyllä kurkusta alas ja ryhtyisi sitten kävelemään isoimman Aku Ankan päältä, tönäisemään käsillä seisovaa keskimmäistä, halaisi äitiä ja isää ja lopulta keskittyisi rakentamaan maitopurkista tai Legoista konetta. Välillä pitäisi toki rutistaa omaa Leijonaa.

Entäs se pienin? Se on vielä niin pieni, ettei sen luonteesta tai mistään muustakaan kukaan mitään tiedä. Kalju-Pietu, Pikku-Plootu, iltatähti, tyttö tai poika. Se syntyy juhannuksen aikoihin. Se on meidän "ei koskaan enää -vauva".

Odotus on ollut väsyttävä. Olen ollut väsynyt syksystä kevääseen, vanhuuden vaivoja kai. Odotus tuntuu kuitenkin hyvältä ja iso maha raskaalta, mutta rakkaalta. Nyt olen äitiyslomalla ja mietin, mitä kaikkea olisi tehtävä, mutta nukun vain. Lämpö vie viimeisetkin voimat.

Pienelle pitää rakentaa pesä. En halua tätä neljättäkään nukuttaa pahvilaatikossa. Jos vauva on uusi, saa kaikki muu olla vanhaa. Kirpputoreilta on keräilty vaatetta ja käytettynä on hankittu vaunut, auton turvakaukalo ja sitteri. Sänky hommattiin uutena, se Ikean halvin, mutta hyväksi koettu. Tänään muistin myös kylpyammeen. Valtavasti roinaa pienelle ihmiselle.

Vielä, kun vauva kääntyisi lähtövalmiuteen. Nyt se istua nököttää mahassani. Murehdututtaa moinen asento. Senkin Kakara ♥