Lepäämö

Voi kipeää poikaani. Tykkään siitä enemmän höpöttävänä ja sinne tänne sinkoilevana, sellaisena tavallisena. Eilen se nousi kahdeksalta sängystä ja siirtyi olohuoneeseen tehtyyn petiin. Siinä se nuokkui koko päivän, kertaakaan nousematta ja joi punaista mehua, keltaista mehua, vihreää mehua ja vettä. Kuume on vienyt puhevoimatkin.

Tykkään siitä tuollaisenakin, mutta olemus herättää huolen.

Miksi tarvitaan aina joku inhottava tauti, että tavallinen arki ristiriitoineen ja sotkuineen alkaa tuntua ihanalta ja tavoittelemisen arvoiselta? Kunpa sitä tajuaisi arvostaa omaa elämäänsä sellaisena kuin se on ja antaa lasten riekkua välillä ilman kieltoja ja varoituksia. Edes kerran päivässä.
Voi, miten odotan, että potilas nousee petistään ja alkaa hosua miekoillaan ja haulikoillaan.

Tytöt ovat leikkineet ulkona ja piirtäneet, esikoinen kaitsee lasikuuliaan. Kyllä kai tämäkin lomasta käy, aamut ovat hidastelulle armeliaita.

Tuota, sitten vielä yksi ärsyttävä asia tähän loppuun. Pyykkikone on saanut kylläkseen tästä kotoilusta ja lopettanut asiallisen toiminnan. Se saattaa rummuttaa kolme tuntia samassa kohdassa, kunnes havahdun, sammutan koneen ja siirrän ohjelmaa pykälän eteenpäin. En ole ihan varma tuleeko vaatteista edes puhtaita vaiko vain hyvin lionneita. Pesukonekauppaan siis! Laitoskone?

Tuo ensimmäisen kuvan Leijona on sitten ihana kaveri, koska se pysyy kainalossa oli tauti mikä tauti. Ansaitsisi ihan oman postauksen tuo pörröpäiden kuningas!