Vähän kiirusta pitelee, kun pitää imuroida joka päivä, hiekkaa tulee pihalta ja siitepöly pöllyää.
Toisinaan pitää imuroida kahdesti päivässä, kun ottaa ja pudottaa vehnäjauhopussin korkeuksista keskelle keittiön lattiaa. Pöf, näetkö nyt tässä sen valkoisen pilven?
Tänään istahdin takapihan penkille. Ajattelin, että luonto olisi hyvä näin. Juuri tällaisena, ettei kasvaisi yhtään nuppuvaihetta enempää, pysyisi heleä vihreys.
Ajattelin myös sitä, että minua ei juurikaan tarvita enää hiekkalaatikon reunalle istumaan tai antamaan keinuvauhteja. Lapset häviävät omille teilleen omien kavereidensa kanssa. Istun ja luen Kotivinkkiä, jossa on kaunis lastenhuone. Kuvaankin vähän, kunnes metsästä juoksee pikkumies.
Kysyn: "Minne Sammakko jäi?"
Menen perässä Sammakkoa hakemaan. Löytyi!
Esikoinen miettii, onko puolukassa kukkia.
Keskimmäinen kiipeää puuhun oravan perässä. "Jätä se rauhaan!", huudan.
Ok, kyllä minua vähän vielä tarvitaan.
Illalla istun sohvalla ja luen lapsille Heinähattua ja Vilttitossua. Pitkästä aikaa nauramme yhdessä isoon ääneen ja ajattelen, että näin olisi hyvä. Etteivät lapset niin äkkiä suuriksi kasvaisi.
Lapset nauravat myös tälle kirjan värssylle: "Ota tiestäsi vaarin ja suunnasta sen, älä kaikista ruusuista huoli." Pikkumies höpisee jotain vaareista ja höröttää, minä saan melkein tipan linssiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti