Armas aika

Loppukevät, kaikkien itkevien kasvattajien kulta-aika.

Kevätjuhlaa, muuttoja, eroamisia, kukkapuketteja, jäähyväisiä, lauluja ja puheita...
Eihän tätä kevättä kestä kuivin silmin.

Oma pikkumieheni vie päiväkodin tärkeille pienet paketit viimeisen kerran. Viskarista on kuoriutunut eskari. Tytöt siirtyvät seuraaville luokille, kasvattavat yhä pidempää ja pidempää tukkaa. He ovat huojentuneita alkavasta lomasta ja kantavat koulusta ihania käsitöitä ja piirroksia.
Sain tietää juuri, että keskimmäisen opettaja siirtyy toisiin tehtäviin ja tokaluokkalaiset saavat uuden opettajan. Se ei ole hyvä uutinen. Pienet tarvitsevat jatkuvuutta, turvallisia ihmissuhteita ja rutiineja. Miksi vaihtaa hyvä johonkin, josta ei ole tietoa?

Minä huomaan surevani muualle muuttavaa työkaveria, ystävää, neuvon antajaa. Enpä haluaisi luopua hänestä. Minäkin pidän rutiineista. Toisaalta olen hurjan iloinen ystäväni puolesta.

Vuoden mittaan olen vääntänyt rautalankaa ja kättä erään kanssa, joka sitten yhtenä, kauniina aamuna muistaa kukkapuketilla. Ja taas itken. Tuntuu tarkoitukselliselta sekä hyvältä jatkaa vääntämistä taas syksyllä. Pienen tauon jälkeen. Ja toivoa, että kesä kasvattaa...

Eilen bussissa matkusti poika. Pysäkillä häntä vastassa oli nainen, isoäiti tai täti. Molemmat näyttivät niin onnellisilta kohdatessaan. Minä taas itkin sitä toisten iloa. Toisen kerran kyynelehdin illalla, kun taitava nuorimies soitti harmonikalla Myrskyluodon Maijaa. Jotenkin vaikeaa olla nyt itkemättä.

Kevät kääntyy kesäksi. Johan joutuu armas aika...

Kun kasvaa ihmiseksi

Kun kasvaa ihmiseksi
täytyy kokeilla,
onko peltisiivet kalalokeilla,
ja minkälaisin siivin lentää
valtameren suola
ja onko muovivaahtoa
sen hurjan härän kuola.

Täytyy koetella, koskea
ja katsella ja haistella,
täytyy multaan painaa poskea
ja vettä maistella.
Silloin tietää millaisessa maailmassa
täytyy asua.

Mutta kaikkea ei ehdi nähdä,
paljon ohi vilahtaa
ja joka hetki syntyy jotain
joka muuttaa maailmaa.
(Ilpo Tiihonen)