Seitsemännestä luukusta kurkistaa pieni poika, jonka dignoosina on monialaiset kehitysviiveet ja jolla on kuvassa kädesssään pannukakku.
Asia, joka on mietityttänyt ja murehdittanut, itkettänytkin pitkin syksyä. Jaa, miksi kerron siitä täällä? Kertominen ei asian tilaa muuta miksikään, se on reilua poikaa kohtaan ja helpottaa omaa ahdistusta. Ja ehkä täällä käy joku tuntematon, joka itkee samoja murheita, miettii samoja ajatuksia.
Että luukku ei olisi murheiden luukku, niin sanonpahan vain sen, että kyllä me selviämme. Poika on suloinen, positiivinen, utelias ja osaa jo istua ja mennä eteenpäin omalla tyylillään. Hän osaa ottaa tutin pois suustaan pyydettäessä ja pureskella ruokansa. Hän on meidän kuopuksemme, sisarusten silmäterä. Hännänhuippu!
Hän ei osaa kirjoittaa joulupukille, mitä ihmettä tahtoo 1-vuotias?
Rusinoita, pipanoita, murenoita, moskia, kaikenlaisia pieniä kiellettyjä esineitä, kai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti