Hautausmaalla on niin hurjan kaunista, harmaata ja vihreää, kiveä ja puuta, sammalta ja koukeroisia kirjaimia. Vanhat nimetkin ovat niin kauniita ja arvokkaita. Syksyinen pilvisyys sopii juuri pyhäinpäivän ja hautausmaan tunnelmaan.
Pikkumieheni ei välittänyt tunnelmasta laisinkaan. Hautausmaalla ei sovi juosta, roikkua aidoissa, hakata kepillä puuta, kiipeillä hautapaaseilla, syljeskellä. Minun 4-vuotiaani teki tuota kaikkea, kielloista huolimatta ja monta kertaa. Voihan kiukku! Aina välillä huolestun pojan käytöksestä, sana ei mene perille, ei hyvällä eikä pahalla.
Onhan se niin, että hautausmaa ei ole 4-vuotiaalle sellainen pyhä paikka, jossa muistellaan ja kunnioitetaan, vaan suuret, tummat puut ja kivet vain kutsuvat rientämään paikasta toiseen niin lujaa kuin jaloista pääsee. Synkkyys ja kuolleista läheisistä puhuminen taitavat vähän pelottaa pientä ihmistä ja saada aikaan koheltamista. Ymmärrän, mutta silti häpeän poikani käytöstä. Harmista on vaikea päästä eroon koko päivänä.
Suurissa kuvitelmissani ajattelen, että pyhänä kaikki käyttäytyvät kauniisti ja koko ajan on niin mukavaa. Pah, yleensä pyhäpäivinä jollekin sattuu se viikon pahin hetki, koska omalle väellehän on parasta äksyillä. Arkena ei ehdi, koska on edustettava päikyssä, koulussa ja töissä.
Pyhäinpäiväkin on lapselle vain päivä muiden joukossa. Minulle se on päivä, jolloin nauttisin yhdessäolosta niiden rakkaiden kanssa, jotka vielä ovat täällä. Aika monta tärkeää on siellä hautausmaalla ja heille sytytetään kynttilöitä.
Orava puussa muistutti siitä, että elämä jatkuu ja hautausmaa taitaa olla myös pieniä poikia ja eloisia eläviä varten.
Hei, isä, eno, mummat ja paapat siellä jossain! Tällainen poika meillä on, vähän villi, mutta aikas ihana ja ikioma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti